Matti Perälä

Luumäen meijeri

 

 

Luumäen meijeri                                                                                  RUNOKIRJA

 

Korkeaa heinää, pajukkoa, rikotut ikkunat

autio piha, liikkumaton

suru sitä on katsoa muistojen läpi

 

Luumäen meijeri oli se ainoa paikka

johon meidät lyseon pojat vietiin

tutustumaan työelämään

 

Meijeri tuntui ja tuoksui maidolta

meidät ohjattiin suurten juustojen viereen,

lihaksikkaat miehet nostelivat autonrenkaankokoisia

juustoja hyllylle

Voimaa täällä tarvitaan!

 

Sopii kuulkaa miehen olla juustomestari!

 

Ei tullut minusta meijerimiestä mutta tunteen muistan

maailma alkoi aueta ja supistua

yhtä aikaa.

 

Koko avara maailma ja tulevaisuus tiivistyivät yhteen pisteeseen.

Tuolla paikallako olisin loppuikäni?

Ja siitä aukeni toinen kysymys: missä on minun paikkani?

 

 

 

 

 

 

Aika

 

Juna seisoo

Aamu alkaa valjeta

Jotain tapahtuu kohta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Paneelikeskustelu

 

Jotenkin minua kiinnostivat elämänkysymykset,

usko ja mietiskely ja maailmankaikkeuden arvoitus

ja sitten menin kuuntelemaan

paneelikeskustelua.

 

Nousin ylös kesken kaiken ja sanoin: Minä en usko!

Ei! Jumala ei ole niin pieni ja ahdas kuin näistä puheenvuoroista

pitäisi päätellä.

Ei. Minä en usko.

 

Sellainenhan sitä on nuorena: voi ja uskaltaa sanoa.

Nyt sitä vaan kuuntelisi ja jupisisi sisään päin, että voi että

ja voi hyvänen aika eihän tästä mitään tule.

 

Niinpä, silloin nuorena ja tuosta paikasta

lähdin liftaamaan ja matkaahan kertyi Lappeenrannasta

Ouluun ja takaisin

ajatuksia siihen suuntaan ja toiseen ja taas

takaisin

 

Siitä jäi kuitenkin elämään tämä inttäminen

elämän perään. Eihän se nyt voi olla

noin pientä ei elämä ei kuolema ei avaruus

ei Jumala

 

 

 

 

 

Kajaanin linna ja huoltoaseman baari

 

Siellä kävelin ja istuin yöni -  sillalta katselin historiaa,

linnan rauniot

 

Huoltoaseman luona valtatien päässä nykypäivä,

romuksi kolaroitu auto

verta ohjauspyörässä ja kojelaudassa ja istuimella.

Historia ja kuolema ja minun

nuori elämäni

 

Oli kylmä ja nälkä ja omituinen olo:

Sitäkö perinne on, raunioita alkavan aamun kajossa.

Tätäkö tulevaisuus on, sattumanvaraista kuolemaa?

 

Miksi minä olen täällä?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Perimmäistä kohti

 

Paneelikokemus on seurannut minua läpi elämäni,

en ole osannut liittoutua. Olen etsinyt jotakin perimmäistä,

ei liikettä, ei puoluetta vaan perustaa.

 

Karsinat ovat tuntuneet vääriltä.

(= olisin toki halunnut mennä mukaan,

olen yrittänyt moneenkin karsinaan mutta en ole onnistunut)

 

Jostain sieltä varhaisilta ajoilta on tuo pyrkimys jotain sellaista

kohti

jota en omilla voimillani voi saavuttaa

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Tänään annoin luvan olla oma itseni

 

Teen matkaani muistojen kautta

kenties siitä, kuka kuvittelen olleeni, voisin löytää jotain siitä

kuka nyt olen

 

 

Olen ollut hyvä antamaan neuvoja toisille ja

onneton niitä itse toteuttamaan. Kuuntelepa

vaikka tätä:

papin työ on ihmisen tilanteen tajuamista,

muistiinpano ja oikein lehteen laitettu vuodelta 1976.

Samalta vuodelta…no laitanko tähän luettelon

tilanteista, joissa en tajunnut mikä olisi arvokasta,

rakasta, välttämätöntä ja oikein.

Unohdin, jätin sanomatta, hullaannuin, päättömänä kuljin.

Yksi ainoa puolustus minulla itselleni on ja se on tämä:

Minä elin. Elin kiihkolla. Aurinko paistoi poskiin ja ajattelin että

olen mies!

Elän!

 

 

Se oli se vuosi, kun tulin isäksi ensimmäisen kerran.

Se oli se vuosi

Se

!

 

 

 

 

 

Kirkko

 

Kirkko on se mistä erotaan, kun otetaan nokiin

syystäkin, tietysti

kukapa haluaisi kannattaa jotain tyhmää

ja vanhaa

paitsi itseään silloin kun tuntee olevansa molempia, juuri silloin tarvitsee itse

sekä itseltä että muilta

hiukan myötätuntoa ja kannatusta

 

Ehkä siinä on jotain kirkkoonkin sopivaa, sillä tiedämme

että meillekin koittavat ajat

 jolloin vanhenemme emmekä pysy enää kaikesta kärryillä.

Olisihan se hyvä, ettemme tulisi hylätyiksi

juuri silloin

 

Mutta vakavasti kirkosta puhuen ja kielilläkin:

denominaatio, uskonnollinen yhteisö. Se kirkko ei ole

laatikko

mutta kaikki riippuu siis siitä, löydänkö toiset

samassa veneessä

 

Perimältään tämä Suomen kirkon Tohmajärvenkin seurakunta

on ecclesia caelestis, taivaallinen seurakunta

vaikkei se taivaaseen pääsekään niin kuin ei mikään muukaan seurakunta

mutta sen pitäisi kuitenkin olla merkki

taivaasta

vaikka se onkin kokonaan ecclesia terrena

maallinen seurakunta.

 

Monet meistä tuntuvat ajattelevan, että kirkon tyyppien pitäisi

olla hyviä loistavia suorastaan hauskoja rehellisiä

uskon- ja maailmanmiehiä

vaikka oikeastihan asiat ovat toisinpäin:

kirkon tehtävä on olla ecclesia crucis, ristin kantaja

ja kunnian kantaja vasta silloin kun

gloria on totta

 

Päätän tämän esitykseni esitelmään, nimittäin

Sitten on vielä sekin, että kaikki ei ole näkyvää (visibilis),

seurakunta on perimmältään ecclesia invisibilis

näkymätön

 

Yksi juttu vielä ikään kuin niitti tähän. Meillä seurakunta on alue, parokia

ja muukalaisena oleva, paroikia.

Tämä meillä oleva evankelis-luterilainen kirkko on

Volkskirche, valtiokirkon ja yhdistyskirkon väljä välimuoto

silloin kun se on parhaimmillaan eli

syntisille mahdollinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Taso

 

Arinko on niin kirkas etten näe mitä kirjoitan

parempi niin

minun pitäisikin löytää taso, jolla uskallan näkemättäkin sanoa

totuuden

Totuuden siitä mitä olen ja totuuden siitä mitä me olemme

vaikka emme uskalla nähdä

 

Maailman järjestys ja kohtalo on siinä, että me elämme nyt

ja mitään muita ihmisiä ei ole

ei ketään

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sydän särkyy, kun muistan Sinut

 

Katselen lahjakirjaa

Salomon Korkea veisu kuvittanut Arnost Paderlik

”Hän suudelkoon minua suunsa suudelmilla. Sillä sinun rakkautesi on

suloisempi kuin viini.”

Niin sanoo Raamattu ja

Sinä olet.

Lähellä.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Raamattu

 

Muistan miten kirjoitin Raamatun kanteen, ensimmäiselle, tyhjälle lehdelle

oman nimeni

Kirjoitin sen niin kuin kirjoitetaan nimi

Elämän kirjaan

Oma Raamattuni!

 

Silloin olin jo nuori ja ennen nuoruutta oli lapsuus.

Koulussa puhuttiin jotain raamatunhistoriasta ja

Jeesuksesta ja sitten kotona tajusin, että onhan meillä

Raamattu

 

Luin sen alle kymmenen ikäisenä

yksikseni. Se oli Esun ja Lintan, isän ja äidin

musta vihkiraamattu.

Musta. Musta jäi mieleen. Se oli pelottava kirja eikä vain kirja vaan

pelottava elämä.

Asuimme itärajalla ja ihmiset puhuivat sotaa ennen nähdystä

rististä taivaalla

 

Kuulin puheita, että kuu muuttuu

veren punaiseksi ja

jokien ja järvien vedet vereksi.

 

Ankarat kuvat pienelle ihmiselle.

 

Elämä Järventauksen neljän mökin kylässä oli muutenkin

aika ankaraa, Tähtitaivas, ei valoja öisin muuta kuin kuu.

Juuri siinä tulin tietoiseksi: en ole vain koululainen.

Olen ihminen.

 

 

Ja siinä, siinä se kysymys:

Kuinka paljon rakkautta riittää pitämään minut

hengissä?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Sisäpuolinen, ulkopuoli

 

Miten koet sen mikä on sisäpuolella

ja mikä taas

on ulkopuolta.

 

En kysy määritelmää vaan sitä, miten koet itse

sisäpuolesi: mitä se

on?

 

Ajattelen nyt esimerkiksi musiikkia. Joskus

kuuntelen viulua tai huilua tai jotain

aaltoilevan kaunista.

Tunnen, että liikun jonnekin sisäänpäin ja katselen

jonnekin muualle

 

Voiko sisäpuolta kuvailla

sanoilla? Aaltoa, mielen liukumista, jonkin sellaisen koskettamista,

jota ei voi koskettaa

 

Ehkä. Ehkäpä voisi. Siinä on vain se, että mitä näen sinusta ja

 mitä näet minusta

puhuu sisäpuolen näkymättömiin

 

Ulkopuolelta tulevat määreet, ne joita

en tunnusta omikseni

sellaisetkin, joista ei pitäisi voida päätellä mitään

laatua,

hyvää pahaa tahtoa toiveita

sitä mikä on sisällä

 

en ole niin hyvä

vaikka tietenkin kun sanon että olen 70 vuotta ja pappi niin ajattelet

että siinäpä AIAI

VOIVOI

 

ei. en minä ole mitään kokonaan

sillä tavalla kuin luulet

Sisimpäni ihan jotain muuta

kun viulu tai huilu soi

ja ääniaallot keinuttavat

sieluani

 

Tämän voi kuvailla selvemmin:

musiikin aallot puhuvat jotain muuta kuin

mitä näytän olevani

ja

luulet että olen

 

Ketale. Kunnon ihminen.

Kumpikaan ei ole

ainoa totuus

ei minusta

ei sinusta

 

Äänen värähtelyt, viulun kieli, jousen kosketus:

sisäpuolinen

ulkopuoli

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Usko. Uskoni.

Juon punaviiniä.

Pimeässä.

Yksin.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Aamulla. Pyhä päivä.

 

Kello on 9.45.

Suntio vetää kirkonkellon narusta

Kumahdus kiirii pitkin kylää.

Ei ketään.

Yhtään ihmistä ei näy.

Yhteen soitto.

Hei! Tämä on yhteen soitto!

-           

Alkuvirsi. No muutamia kymmeniä ihmisiä

Kuitenkin

Kynttilät käytäväkruunuissa, sivulampeteissa, alttaritaulun molemmin puolin.

Askelten rahinaa.

Pientä hillittyä puheensorinaa.

Asetutaan penkkiin

-           

Tämä on arvokas hetki –

tulla ajoissa,

katsella,

käydä sytyttämässä kynttilä äidin muistolle

 

Tänään opin yhden asian:

edes enkelien kieli ei yllä

tekojen tasolle

-            

 

 

 

 

 

 

 

Maisemassa!

 

”Mie luulin jot sie oot jo hävinnyt maisemasta!”

Tuttu mies aamun koiralenkiltä

Surumielisen mukavaa! Olemmehan tuttuja, tervehdimme,

sanomme jotain sellaista kuin

”Syksy se jo tulee”,

”Onpas mukavan aurinkoinen aamu!”,

”Hanskat alkaa jo olla tarpeen!”

-            

Tässä ikkunan ääressä, kävelyretken maisema

katsellessa mietin: Entä sitten kun en enää ole

tuossa maisemassa?

Jollainhan se maailma aina täyttyy, ei siinä minun kohdallani

tyhjiötäkään ole

-           

Tohmajärven raitilla tulen huomatuksi.

Sama ajatus palasi mieleen Pohjois-Esplanadilla

kauppatoria kohti kävellessä

ja samalla tavalla sielläkin ajattelin:

Jotain surumielistä

 

Espalla en ajatellut, että mukavaa -

levollista kuitenkin.

En enää taistellut sitä ajatusta vastaan, että tulee hetki jolloin

minua ei enää ole.

 

Tunne oli merkillinen

surumielisen levollinen. Ehkäpä olin täyttänyt

oman tyhjiöni.

Ehkäpä

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Hautausmaalla

 

Hautausmaalla on monta ilmettä:

tuoreen surun, hautaan laskemisen päivän

kukkien, ystävien

itkun itku.

Menee aika, jonkinlainen välitila,

tuore suru ja siirtyminen

eteenpäin

vielä touhukasta kynttilöiden viemistä,

valokuvia uudesta hautakivestä ja kukista ja

lyhdystä

ja sitten, harvenevat käynnit, asettuminen

elämään.

 

Miten on nyt?

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kaitafilmit

 

Hiljainen kävely hautausmaalla on kuin

äänettömien kaitafilmien katsomista

 

Eilen illalla istuimme kahden ja katsoimme juuri

digitoidut filmit

vuosilta 1967 -1977. Ihmisiä, jo viisikymmentä vuotta sitten

kuolleita ja vielä

nyt eläviä.

 

Muistot menneestä ajasta:

lapset uimassa, uudenvuodenraketit,

rippijuhlien kulkueet,

tädit ja sedät ojentamassa kukkia, mummo antaa

kirjekuoren: ”Tässä on sitten vähän. Voit sitten itse katsoa

Mihin… ”

Kahvipöytä ja kahdenlaista kakkua ja voileipiä

velipoika juoksee kameran edestä nurkan taakse.

Ihmisillä on pyhävaatteet

istutaan

jutellaan, pyöritetään päätä ja nyökkäillään. Aurinko

paistaa!

Kastejuhla, kirjat käsissä, monet laulavat, suut liikkuvat

samaan rytmiin

 

Tämän päivän vanhukset ovat nuoria, hoikkia ihmisiä

parhaassa iässä.

Ja sitten tulee uusi aika!

Filmaaja saa valon, ihmiset siristelevät silmiään,

täti peittää käsillä kasvonsa (niin hän teki kyllä jo

ennen valon tuloa heti kameran nähdessään)

Kyllä minä tädin muistan -

juuri siitä peittelystä.

Hiljaisen filmin katselu avaa omia sanoja

niin kuin hautausmaalla kävely

paino siirtyy surusta haikeuteen, itkusta

hiljaisiin muistoihin.

Sitähän se oli

tavallista elämää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Minun isäni

1.       Sota

Kun isä palasi sodasta kesällä 1944 Pohjois-Karjalaan

se oli täyttänyt 19 vuotta,

sodan nähnyt mies.

Paatene, Karhumäki, Juustjärvi, Loimola:

nämä paikkakunnat se jätti, ei paljon muuta.

No sen verran että kun kerroin Ville Kivimäen

Murtuneet mielet teoksesta,

sodan vammoista, isäkin sanoi, että

”kylhä miekii näin, semmosta se ol”

 

No niin ja sen, että kun ensimmäiset pommikoneet tulivat

1939

se oli Jörventauksen kylän Lammassaaressa ja oli 14- vuotias

ja sanoi ”ehä myö mittää tiijetty

maailman tilanteesta – ei muuta ku et nuo tulloot rajan yli ja

pittää puolustaa”.

Niin no. Koti-Pellervon toimittajalle isä kertoi

että meni luoti niin läheltä päätä että

hatun rikkoi.

 

Sodassa. Minun isäni.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

2.       Aasialainen

Syksyllä 1957 siskon kanssa sairastuttiin aasialaisen

jälkitautiin.

Seurakunnan diakonissa oli tullut käymään

ja että nyt

pitää heti lähteä. Heti. - Ja se auttoi vanhempien hätään .

Heti!

Niin on kerrottu, että isä kantoi

siskon ja minut tien varteen ja sieltä sitten

naapurin autolla sairaalaan.

Lääkäri oli sanonut, että viekää pojan vaatteet jo pois.

Ei selviä.

Tyttö – saattaa selvitä.

 

Ja äiti oli raskaana.

 

Minun isäni. Hiljainen mies. Kantaja

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

3.       Hevonen

Sitä olen miettinyt, että miksi isälle hevoset

ovat niin tärkeitä, vaikka ymmärränhän minä tuon toki.

Sehän hevonen oli työpari metsässä, veti umpihangessa

parireki ropsia täynnä.

Pikkupoikana minua säälitti, kun isä

löi hevosta.

Onhan sen vedettävä!

 Ei tule muuten työstä mitään!

 

Isä (93 v) katsoo aina telkkarista kaikki ravit, seuraa mikä hevonen

sieltä siirtyy kärkeen ja työntyy ensimmäisenä

maalilinjalle

Isä katsoo ravit muttei koskaan ei ole lyönyt vetoa,

ei ole osallistunut totoon.

 

Ei. Toto ei merkitse mitään. Mutta hevonen

merkitsee.

Työkaveri. Joku, jolle voi iltaisin heinien annon jälkeen

puhua.