Luumäen meijeri
Luumäen meijeri RUNOKIRJA
Korkeaa heinää, pajukkoa, rikotut ikkunat
autio piha, liikkumaton
suru sitä on katsoa muistojen läpi
Luumäen meijeri oli se ainoa paikka
johon meidät lyseon pojat vietiin
tutustumaan työelämään
Meijeri tuntui ja tuoksui maidolta
meidät ohjattiin suurten juustojen viereen,
lihaksikkaat miehet nostelivat autonrenkaankokoisia
juustoja hyllylle
Voimaa täällä tarvitaan!
Sopii kuulkaa miehen olla juustomestari!
Ei tullut minusta meijerimiestä mutta tunteen muistan
maailma alkoi aueta ja supistua
yhtä aikaa.
Koko avara maailma ja tulevaisuus tiivistyivät yhteen pisteeseen.
Tuolla paikallako olisin loppuikäni?
Ja siitä aukeni toinen kysymys: missä on minun paikkani?
Aika
Juna seisoo
Aamu alkaa valjeta
Jotain tapahtuu kohta
Paneelikeskustelu
Jotenkin minua kiinnostivat elämänkysymykset,
usko ja mietiskely ja maailmankaikkeuden arvoitus
ja sitten menin kuuntelemaan
paneelikeskustelua.
Nousin ylös kesken kaiken ja sanoin: Minä en usko!
Ei! Jumala ei ole niin pieni ja ahdas kuin näistä puheenvuoroista
pitäisi päätellä.
Ei. Minä en usko.
Sellainenhan sitä on nuorena: voi ja uskaltaa sanoa.
Nyt sitä vaan kuuntelisi ja jupisisi sisään päin, että voi että
ja voi hyvänen aika eihän tästä mitään tule.
Niinpä, silloin nuorena ja tuosta paikasta
lähdin liftaamaan ja matkaahan kertyi Lappeenrannasta
Ouluun ja takaisin
ajatuksia siihen suuntaan ja toiseen ja taas
takaisin
Siitä jäi kuitenkin elämään tämä inttäminen
elämän perään. Eihän se nyt voi olla
noin pientä ei elämä ei kuolema ei avaruus
ei Jumala
Kajaanin linna ja huoltoaseman baari
Siellä kävelin ja istuin yöni - sillalta katselin historiaa,
linnan rauniot
Huoltoaseman luona valtatien päässä nykypäivä,
romuksi kolaroitu auto
verta ohjauspyörässä ja kojelaudassa ja istuimella.
Historia ja kuolema ja minun
nuori elämäni
Oli kylmä ja nälkä ja omituinen olo:
Sitäkö perinne on, raunioita alkavan aamun kajossa.
Tätäkö tulevaisuus on, sattumanvaraista kuolemaa?
Miksi minä olen täällä?
Perimmäistä kohti
Paneelikokemus on seurannut minua läpi elämäni,
en ole osannut liittoutua. Olen etsinyt jotakin perimmäistä,
ei liikettä, ei puoluetta vaan perustaa.
Karsinat ovat tuntuneet vääriltä.
(= olisin toki halunnut mennä mukaan,
olen yrittänyt moneenkin karsinaan mutta en ole onnistunut)
Jostain sieltä varhaisilta ajoilta on tuo pyrkimys jotain sellaista
kohti
jota en omilla voimillani voi saavuttaa
Tänään annoin luvan olla oma itseni
Teen matkaani muistojen kautta
kenties siitä, kuka kuvittelen olleeni, voisin löytää jotain siitä
kuka nyt olen
Olen ollut hyvä antamaan neuvoja toisille ja
onneton niitä itse toteuttamaan. Kuuntelepa
vaikka tätä:
papin työ on ihmisen tilanteen tajuamista,
muistiinpano ja oikein lehteen laitettu vuodelta 1976.
Samalta vuodelta…no laitanko tähän luettelon
tilanteista, joissa en tajunnut mikä olisi arvokasta,
rakasta, välttämätöntä ja oikein.
Unohdin, jätin sanomatta, hullaannuin, päättömänä kuljin.
Yksi ainoa puolustus minulla itselleni on ja se on tämä:
Minä elin. Elin kiihkolla. Aurinko paistoi poskiin ja ajattelin että
olen mies!
Elän!
Se oli se vuosi, kun tulin isäksi ensimmäisen kerran.
Se oli se vuosi
Se
!
Kirkko
Kirkko on se mistä erotaan, kun otetaan nokiin
syystäkin, tietysti
kukapa haluaisi kannattaa jotain tyhmää
ja vanhaa
paitsi itseään silloin kun tuntee olevansa molempia, juuri silloin tarvitsee itse
sekä itseltä että muilta
hiukan myötätuntoa ja kannatusta
Ehkä siinä on jotain kirkkoonkin sopivaa, sillä tiedämme
että meillekin koittavat ajat
jolloin vanhenemme emmekä pysy enää kaikesta kärryillä.
Olisihan se hyvä, ettemme tulisi hylätyiksi
juuri silloin
Mutta vakavasti kirkosta puhuen ja kielilläkin:
denominaatio, uskonnollinen yhteisö. Se kirkko ei ole
laatikko
mutta kaikki riippuu siis siitä, löydänkö toiset
samassa veneessä
Perimältään tämä Suomen kirkon Tohmajärvenkin seurakunta
on ecclesia caelestis, taivaallinen seurakunta
vaikkei se taivaaseen pääsekään niin kuin ei mikään muukaan seurakunta
mutta sen pitäisi kuitenkin olla merkki
taivaasta
vaikka se onkin kokonaan ecclesia terrena
maallinen seurakunta.
Monet meistä tuntuvat ajattelevan, että kirkon tyyppien pitäisi
olla hyviä loistavia suorastaan hauskoja rehellisiä
uskon- ja maailmanmiehiä
vaikka oikeastihan asiat ovat toisinpäin:
kirkon tehtävä on olla ecclesia crucis, ristin kantaja
ja kunnian kantaja vasta silloin kun
gloria on totta
Päätän tämän esitykseni esitelmään, nimittäin
Sitten on vielä sekin, että kaikki ei ole näkyvää (visibilis),
seurakunta on perimmältään ecclesia invisibilis
näkymätön
Yksi juttu vielä ikään kuin niitti tähän. Meillä seurakunta on alue, parokia
ja muukalaisena oleva, paroikia.
Tämä meillä oleva evankelis-luterilainen kirkko on
Volkskirche, valtiokirkon ja yhdistyskirkon väljä välimuoto
silloin kun se on parhaimmillaan eli
syntisille mahdollinen
Taso
Arinko on niin kirkas etten näe mitä kirjoitan
parempi niin
minun pitäisikin löytää taso, jolla uskallan näkemättäkin sanoa
totuuden
Totuuden siitä mitä olen ja totuuden siitä mitä me olemme
vaikka emme uskalla nähdä
Maailman järjestys ja kohtalo on siinä, että me elämme nyt
ja mitään muita ihmisiä ei ole
ei ketään
Sydän särkyy, kun muistan Sinut
Katselen lahjakirjaa
Salomon Korkea veisu kuvittanut Arnost Paderlik
”Hän suudelkoon minua suunsa suudelmilla. Sillä sinun rakkautesi on
suloisempi kuin viini.”
Niin sanoo Raamattu ja
Sinä olet.
Lähellä.
Raamattu
Muistan miten kirjoitin Raamatun kanteen, ensimmäiselle, tyhjälle lehdelle
oman nimeni
Kirjoitin sen niin kuin kirjoitetaan nimi
Elämän kirjaan
Oma Raamattuni!
Silloin olin jo nuori ja ennen nuoruutta oli lapsuus.
Koulussa puhuttiin jotain raamatunhistoriasta ja
Jeesuksesta ja sitten kotona tajusin, että onhan meillä
Raamattu
Luin sen alle kymmenen ikäisenä
yksikseni. Se oli Esun ja Lintan, isän ja äidin
musta vihkiraamattu.
Musta. Musta jäi mieleen. Se oli pelottava kirja eikä vain kirja vaan
pelottava elämä.
Asuimme itärajalla ja ihmiset puhuivat sotaa ennen nähdystä
rististä taivaalla
Kuulin puheita, että kuu muuttuu
veren punaiseksi ja
jokien ja järvien vedet vereksi.
Ankarat kuvat pienelle ihmiselle.
Elämä Järventauksen neljän mökin kylässä oli muutenkin
aika ankaraa, Tähtitaivas, ei valoja öisin muuta kuin kuu.
Juuri siinä tulin tietoiseksi: en ole vain koululainen.
Olen ihminen.
Ja siinä, siinä se kysymys:
Kuinka paljon rakkautta riittää pitämään minut
hengissä?
Sisäpuolinen, ulkopuoli
Miten koet sen mikä on sisäpuolella
ja mikä taas
on ulkopuolta.
En kysy määritelmää vaan sitä, miten koet itse
sisäpuolesi: mitä se
on?
Ajattelen nyt esimerkiksi musiikkia. Joskus
kuuntelen viulua tai huilua tai jotain
aaltoilevan kaunista.
Tunnen, että liikun jonnekin sisäänpäin ja katselen
jonnekin muualle
Voiko sisäpuolta kuvailla
sanoilla? Aaltoa, mielen liukumista, jonkin sellaisen koskettamista,
jota ei voi koskettaa
Ehkä. Ehkäpä voisi. Siinä on vain se, että mitä näen sinusta ja
mitä näet minusta
puhuu sisäpuolen näkymättömiin
Ulkopuolelta tulevat määreet, ne joita
en tunnusta omikseni
sellaisetkin, joista ei pitäisi voida päätellä mitään
laatua,
hyvää pahaa tahtoa toiveita
sitä mikä on sisällä
en ole niin hyvä
vaikka tietenkin kun sanon että olen 70 vuotta ja pappi niin ajattelet
että siinäpä AIAI
VOIVOI
ei. en minä ole mitään kokonaan
sillä tavalla kuin luulet
Sisimpäni ihan jotain muuta
kun viulu tai huilu soi
ja ääniaallot keinuttavat
sieluani
Tämän voi kuvailla selvemmin:
musiikin aallot puhuvat jotain muuta kuin
mitä näytän olevani
ja
luulet että olen
Ketale. Kunnon ihminen.
Kumpikaan ei ole
ainoa totuus
ei minusta
ei sinusta
Äänen värähtelyt, viulun kieli, jousen kosketus:
sisäpuolinen
ulkopuoli
Usko. Uskoni.
Juon punaviiniä.
Pimeässä.
Yksin.
Aamulla. Pyhä päivä.
Kello on 9.45.
Suntio vetää kirkonkellon narusta
Kumahdus kiirii pitkin kylää.
Ei ketään.
Yhtään ihmistä ei näy.
Yhteen soitto.
Hei! Tämä on yhteen soitto!
-
Alkuvirsi. No muutamia kymmeniä ihmisiä
Kuitenkin
Kynttilät käytäväkruunuissa, sivulampeteissa, alttaritaulun molemmin puolin.
Askelten rahinaa.
Pientä hillittyä puheensorinaa.
Asetutaan penkkiin
-
Tämä on arvokas hetki –
tulla ajoissa,
katsella,
käydä sytyttämässä kynttilä äidin muistolle
Tänään opin yhden asian:
edes enkelien kieli ei yllä
tekojen tasolle
-
Maisemassa!
”Mie luulin jot sie oot jo hävinnyt maisemasta!”
Tuttu mies aamun koiralenkiltä
Surumielisen mukavaa! Olemmehan tuttuja, tervehdimme,
sanomme jotain sellaista kuin
”Syksy se jo tulee”,
”Onpas mukavan aurinkoinen aamu!”,
”Hanskat alkaa jo olla tarpeen!”
-
Tässä ikkunan ääressä, kävelyretken maisema
katsellessa mietin: Entä sitten kun en enää ole
tuossa maisemassa?
Jollainhan se maailma aina täyttyy, ei siinä minun kohdallani
tyhjiötäkään ole
-
Tohmajärven raitilla tulen huomatuksi.
Sama ajatus palasi mieleen Pohjois-Esplanadilla
kauppatoria kohti kävellessä
ja samalla tavalla sielläkin ajattelin:
Jotain surumielistä
Espalla en ajatellut, että mukavaa -
levollista kuitenkin.
En enää taistellut sitä ajatusta vastaan, että tulee hetki jolloin
minua ei enää ole.
Tunne oli merkillinen
surumielisen levollinen. Ehkäpä olin täyttänyt
oman tyhjiöni.
Ehkäpä
Hautausmaalla
Hautausmaalla on monta ilmettä:
tuoreen surun, hautaan laskemisen päivän
kukkien, ystävien
itkun itku.
Menee aika, jonkinlainen välitila,
tuore suru ja siirtyminen
eteenpäin
vielä touhukasta kynttilöiden viemistä,
valokuvia uudesta hautakivestä ja kukista ja
lyhdystä
ja sitten, harvenevat käynnit, asettuminen
elämään.
Miten on nyt?
Kaitafilmit
Hiljainen kävely hautausmaalla on kuin
äänettömien kaitafilmien katsomista
Eilen illalla istuimme kahden ja katsoimme juuri
digitoidut filmit
vuosilta 1967 -1977. Ihmisiä, jo viisikymmentä vuotta sitten
kuolleita ja vielä
nyt eläviä.
Muistot menneestä ajasta:
lapset uimassa, uudenvuodenraketit,
rippijuhlien kulkueet,
tädit ja sedät ojentamassa kukkia, mummo antaa
kirjekuoren: ”Tässä on sitten vähän. Voit sitten itse katsoa
Mihin… ”
Kahvipöytä ja kahdenlaista kakkua ja voileipiä
velipoika juoksee kameran edestä nurkan taakse.
Ihmisillä on pyhävaatteet
istutaan
jutellaan, pyöritetään päätä ja nyökkäillään. Aurinko
paistaa!
Kastejuhla, kirjat käsissä, monet laulavat, suut liikkuvat
samaan rytmiin
Tämän päivän vanhukset ovat nuoria, hoikkia ihmisiä
parhaassa iässä.
Ja sitten tulee uusi aika!
Filmaaja saa valon, ihmiset siristelevät silmiään,
täti peittää käsillä kasvonsa (niin hän teki kyllä jo
ennen valon tuloa heti kameran nähdessään)
Kyllä minä tädin muistan -
juuri siitä peittelystä.
Hiljaisen filmin katselu avaa omia sanoja
niin kuin hautausmaalla kävely
paino siirtyy surusta haikeuteen, itkusta
hiljaisiin muistoihin.
Sitähän se oli
tavallista elämää.
Minun isäni
1. Sota
Kun isä palasi sodasta kesällä 1944 Pohjois-Karjalaan
se oli täyttänyt 19 vuotta,
sodan nähnyt mies.
Paatene, Karhumäki, Juustjärvi, Loimola:
nämä paikkakunnat se jätti, ei paljon muuta.
No sen verran että kun kerroin Ville Kivimäen
Murtuneet mielet teoksesta,
sodan vammoista, isäkin sanoi, että
”kylhä miekii näin, semmosta se ol”
No niin ja sen, että kun ensimmäiset pommikoneet tulivat
1939
se oli Jörventauksen kylän Lammassaaressa ja oli 14- vuotias
ja sanoi ”ehä myö mittää tiijetty
maailman tilanteesta – ei muuta ku et nuo tulloot rajan yli ja
pittää puolustaa”.
Niin no. Koti-Pellervon toimittajalle isä kertoi
että meni luoti niin läheltä päätä että
hatun rikkoi.
Sodassa. Minun isäni.
2. Aasialainen
Syksyllä 1957 siskon kanssa sairastuttiin aasialaisen
jälkitautiin.
Seurakunnan diakonissa oli tullut käymään
ja että nyt
pitää heti lähteä. Heti. - Ja se auttoi vanhempien hätään .
Heti!
Niin on kerrottu, että isä kantoi
siskon ja minut tien varteen ja sieltä sitten
naapurin autolla sairaalaan.
Lääkäri oli sanonut, että viekää pojan vaatteet jo pois.
Ei selviä.
Tyttö – saattaa selvitä.
Ja äiti oli raskaana.
Minun isäni. Hiljainen mies. Kantaja
3. Hevonen
Sitä olen miettinyt, että miksi isälle hevoset
ovat niin tärkeitä, vaikka ymmärränhän minä tuon toki.
Sehän hevonen oli työpari metsässä, veti umpihangessa
parireki ropsia täynnä.
Pikkupoikana minua säälitti, kun isä
löi hevosta.
Onhan sen vedettävä!
Ei tule muuten työstä mitään!
Isä (93 v) katsoo aina telkkarista kaikki ravit, seuraa mikä hevonen
sieltä siirtyy kärkeen ja työntyy ensimmäisenä
maalilinjalle
Isä katsoo ravit muttei koskaan ei ole lyönyt vetoa,
ei ole osallistunut totoon.
Ei. Toto ei merkitse mitään. Mutta hevonen
merkitsee.
Työkaveri. Joku, jolle voi iltaisin heinien annon jälkeen
puhua.