Haluan lukea Raamattua kiihkotta 2
Kiihkotta tarkoittaa sitä, että antaa Raamatun puhua. Asettuu alttiiksi. Tapa tuntuu nykyään olevan aika harvinainen. Näin otsikoitu kirjoitukseni on kuitenkin ollut oman blogisarjani eniten luettu tällä alustalla. Jonkinlainen tarve on siis olemassa.
Aivan ymmärrettäväähän toki on, että kiihkolla lukeminen on tunnetumpaa ja tunnustetumpaa. Nykyaika kuten moni muukin aikakausi elää kärjistyksillä.
Me ihmiset kuitenkin tunnumme kaipaavan sisäistä rauhaa ja itseämme suurempia näköaloja – näin ajattelen. Siksi kirjoitin äskettäin kirjan Metsäkirkon polku. Kirkon seinät joskus ahdistavat. Varsinkin sen kirkon, joka on mielikuvien luoma lööppien kirkko.
Olen väitellyt dogmatiikan alalta ja siksi aina hiukan hikoan, kun kuulen sanan oppi.
Kirjojen kirjaa voi lukea rauhassa ja vapain sydämin – hämmästellä sitä, miten monin tavoin ja miten monenlaisissa kulttuureissa ja kohtaloissa Jumalaa onkaan etsitty. Ja miten monin tavoin aavisteltu, löydetty, hukattu, eksytty ja taas päästy polulle.
Ja miten monin tavoin tuo Elämän kirja ravitseekaan, kun sen koko rikkaudessaan antaa puhua.
--
Matti Perälä, Metsäkirkon polku. Nuoruusmuistoista aikuisen ajatuksiin. Kirjaa voi tilata kustantajalta vaylakirjat.fi a 22 + postikulut.
Metsäkirkon ääni on Jaa
ja muita kannanottoja. Naiset tulevat kirkkoon ja miehet menevät metsään. Maalaisseurakunnan kirkkoherralle tämä tilanne tuli niin usein eteen, että asiaa oli ryhdyttävä selvittämään
Tarkistin myöhemmin isältäni, että lauloivatko Ylämaan miehet metsässä? ””Kylhä se nii ol. Niihä miekii tein.” Nämä miehet, jotka ihmisten ilmoilla tuskin saivat suuta auki edes puhuakseen – he lauloivat metsässä.
Selvää tietenkin on, että jossainhan jokaisen ihmisen on saatava äänensä kuuluville. Nykyisin äänen kuuluville saaminen tarkoittaa useimmiten julkisuutta, ainakin somepäivitystä. Vanhoille Säkkijärven ja Ylämaan miehille riitti metsä. Metsä ei kuitenkaan ollut näille miehille vain pakopaikka. Metsä tervehdytti, tyynnytti ja rohkaisi. Ja oli ankaran työn paikka. Muistan isän, jolla pakkasessa oli vain aluspaita päällä ja sekin hikisen märkä.
Metsän parantava vaikutus on nykyisin jo aika hyvin ymmärretty ja aiheesta on kirjoitettu kirjoja. Minun ”Metsäkirkon polku” olkoon yksi niistä. Koen metsäkirkon tukijanani.
Kohtasin omassa nuoruudessani kärjekkäästi esiintyneitä uskon edustajia. Vuosikymmeniksi jäin siihen tilaan, että henkilökohtainen usko on heidän joukossaan tunnustettu ja heidän tavallaan ilmaistu usko. Nyt ajattelen, että henkilökohtainen usko on minun omakohtainen uskoni. Omakohtainen usko on läsnä oleva usko kuten Kristus Mataleenan edessä Karjalan koivikossa.
Meidän sielunmaisemaamme sopiikin tuo Albert Edelfeltin maalaus vuodelta 1890, Kristus ja Mataleena. Maalauksen pohjana on Kantelettaren runo Mataleenan vedenhakumatkasta. Tuohivirsut Kristuksen jalassa viestivät, että suomalaisessa metsässä kohdataan jotain muutakin kuin puita, kasveja ja eläimiä. Vanhentunut tuo maalauksen asetelma toki on mutta auttaa kyllä polun päähän. Ehkä nykypäivän Kristus kohdataan trangian äärellä istuskellen ja sydämensisäisesti jutellen.
Sanallisesti tunnetuin metsäkirkon fraasi lienee Immi Hellenin runon säe metsästä kirkkona. ”Nyt metsä kirkkoni olla saa, voi täällä palvella Jumalaa, mun urkuni kauniit, soikaa! Mun kirkkon' katto on korkeella, ja yks' on ystävä seurana, Hän kyllä muistavi poikaa, paimenpoikaa.” (Immi Hellén 1861-1937).
Säkkijärven ja Ylämaan miehille metsä on edustanut hyväksyvää, hiljaista huminaa, jolle saa purkaa kaiken, mitä sisällä on. Metsä on sielunhoidon jumalallinen näyttämö, jonka sielunhoitajana on Paimenpoika runon ”yks on ystävä seurana”. Metsä kyllä muistaa, ottaa vastaan, hyväksyy yhteyteensä.
Se, mitä naiset kokivat kirkossa tai miehet metsässä ei tietenkään ole kaikki eikä valinta ole joko kirkko tai metsä. Kirjoitan tätä blogia viestiäkseni, miten kirkkomme voisi löytää tien eteenpäin. Yksi asia on päivänselvä: metsän oppia kannattaa kuunnella, vaikka joskus kuuluu vain ”hiljaista huminaa” (1.Kun 19:12). Humina peittyy kaikenlaiseen sanalliseen sapelinkalisteluun opillisen oikeassa olemisen toivossa. Onhan kirkossamme onneksi toki edelleen myös ”huminan ystäviä”.
Otan tähän pari nostoa Kotimaa- lehden sivuilta. Meri Toivanen poimi Näkökulmassa 12.11.2021 Tapio Tähtisen sanat siitä, että kirkolliskokouksessakin perustellaan uskoa juridisilla näkökulmilla. Ajattelen kyllä, että kristillis- yhteiskunnallisessa yhteisössä niin toki voisikin olla. Pitkään on kuitenkin jo sekä vedottu kirkon tunnustukseen että oltu siitä tietämättömiä – samojen ihmisten taholta.
Kuinka moni kirkolliskokousedustaja on lukenut läpi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuskirjat? Tai kuinka moni kirkon pappi? Olen jatko-opinnoissa tuon tenttinyt mutta sen sisällöstä kysyttäessä puhun kyllä aika pienillä kirjaimilla. Voi olla, että edustaja Tapio Tähtinen todellakin osui naulan kantaan huomauttaessaan, että nyt puhutaan juridiikasta teologian sijaan. Naulan kantaan hän ehkä osui myös puhuessaan luottamuksen puutteesta kirkossamme.
Mielipiteiden totuus on heissä, jotka ovat ympärilläni. Kirkolliskokouksessa se ei näytä tarkoittavan koko salia. En sano, että kirkon tunnustus pitäisi hylätä tai uusia. Sanon vain, että se pitäisi edes hiukan kokonaisvaltaisemmin ymmärtää. Vähän sama kuin, että tunnustus perustuu Raamattuun. Perustuu mutta ei ole yhtä kuin ääneen lukeminen.
Raikkaalta kuulosti myös Malmin uuden kirkkoherran, Elina Perttilän puheista nostettu slogani: Messu ei ole seurakunnan elämän keskus. No toki monella tapaa onkin muttei ehkä jokaisella ostaritorilla ja lähiökaksiossa. Mitä tunnustus sanoo meitä elämässämme eteenpäin vievistä armon ja anteeksiantamuksen välineistä, taivasmatkasta siis? Tunnustuksen juridisen paikan sijaan raikastusta kaipaisi se, mitä tunnustetaan ja miten. Hurskaimmilta kuulostavat sloganit taitavat olla pinnallisinta populismia – kirkossakin.
Metsäkirkon ääni on Jaa uskolle ja elämälle. On ehkä hyvä myöntää, että oikeassakaan oleva kirkko ei pääse taivaaseen. Ihmisille on tästä taivasaiheesta kyllä kerrottavaa.
--
Elämänkatsomustietoa kaikille!
Elämänkatsomustieto on mainio slogani! Se sopii nykyaikaan. Elämänkatsomustieto edustaa monille jotain päin vastaista kuin mielikuvat uskosta ja uskonnosta. Katsomusten ja uskontojen opetuksesta keskusteltaessa ei kiinnitetä kovinkaan paljon huomiota siihen, miten asiat oikeasti ovat eli millaisiin tavoitteisiin uskonnon ja elämänkatsomustiedon opetuksessa pyritään ja millaisin käytännöin niitä nykyaikana toteutetaan. Suunnan määrää se, miltä asiat tuntuvat ajan hengen valossa. Tai ihan vain omien tuntemusten pohjalta.
Ajatellaan nyt sitten uskonnonopetusta ja sen monipuolista ja avaraa tavoitetta vaikkapa näillä yleisesti tunnetuilla sanoilla: ”Koulun uskonnonopetuksen tavoitteena on antaa oppilaille katsomuksellinen yleissivistys perehtymällä monipuolisesti omaan kulttuuriperintöön sekä muihin uskontoihin ja maailmankatsomuksiin. Tavoitteena on myös kehittää eettisesti vastuullista elämänasennetta ja haastaa toimimaan sen mukaisesti.”
Uskonnonopetuksen arvostelijat tuskin puhuvat tällä tavoin. Aika hämärä näkemys vallitsee myöskin siinä, mitä tarkoitetaan nykyisessä Suomessamme omalla uskolla ja sen opettamisella – saati tunnustamisella. No mitä tahansa, tunnustuksellista uskonnonopetusta kouluissa ei kuitenkaan ole ollut aikoihin. Lähinnä nyt väännetäänkin kättä siitä, saako kirkko näkyä koululle asti.
Määritelmiä on monenlaisia. Kun elämänkatsomusta kuvaillaan, on oma mielikuvani, ettei määrittelyssä puhuta oikeastaan katsomusten tasolla lainkaan. Puhutaan pikemmin elämänhallinnasta ja arvostelukyvystä, kansalaistaidoista pikemmin kuin kansalaisen katsomuksista. Mitäpä niitä vastaan voisi olla kenelläkään – uskovallakaan. ”Elämänkatsomustiedon opetuksen tehtävänä on kehittää oppilaan valmiuksia kasvaa itsenäiseksi, suvaitsevaiseksi, vastuulliseksi ja arvostelukykyiseksi yhteisönsä jäseneksi. Tavoitteena on täysivaltainen demokraattinen kansalaisuus globalisoituvassa ja nopeasti muuttuvassa maailmassa.”
Edellä olevat sulkeisiin merkityt lainaukset ovat niitä, joita netti antaa minun algoritmeillani. Opetussuunnitelmat ja opetusten tavoitteet vievät sitten tarkempiin yksilöinteihin. Niin syvälle en kuitenkaan tässä sukeltele. Tämähän on kuitenkin vain blogi, ei kolumni tai essee.
Matkaani näissä mietteissä on ollut melko pitkä. Julkaisin Nuorten elämänkatsomus- kirjan vuonna 1985. Silloin elettiin elämänkatsomustiedon synnyn aikoja. Uskontojen historia ja siveysoppi oli jäämässä historiaan ja tilalle tuli kouluihin tämä uusi oppiaine. Aiemmin olin Uppsalassa osallistunut tohtoriseminaariin, jossa oppiaineen nimi oli tros- och livsåskådningvetenskap eli uskon- ja elämänkatsomuksen tiede. Ruotsalainen tieteenala ja suomalainen koulun oppiaine olivat tietenkin eri asia, vaikka molemmista saattoi hyvin inspiroitua. Ruotsissa viehätyin lähinnä siihen, että teologisessa tiedekunnassa pidettiin laajalti ovet auki muihin tieteenaloihin. Siellä katsottiinkin, että opiskellaan uskontoja ja muita elämänkatsomuksia (religioner och andra livsåskådningar.
Jotkut ovat kiinnittäneet huomiota siihen, miksi niin mielelläni puhun oman uskoni yhteydessä tieteen ja tiedon ja kriittisyyden arvostamisesta. Tuore Metsäkirkon polku -kirjani on tästä melko tyylipuhdas esimerkki. Tajuan nyt yhden mieltymysteni juuren. Tuolloin eli Nuorten elämänkatsomus -kirjan aikoihin oli melko yleistä jopa oppikirjoissa kuvailla asiat niin, että tieteellinen maailmankatsomus oli pelkkää tietoa ja uskonnollinen maailmankatsomus oli pelkkää kokemusta. Poliittinen maailmankatsomus sijoitettiin näiden puoliväliin.
Elämänkatsomustieto olisi hyvä oppiaine kaikille, kunhan löydettäisiin jotenkin levollinen ja riekkumaton ote ja opetussuunnitelma ja opettajat. Historian painolasti on melkoinen. Kysymyshän oli ja edelleen tuntuu olevan uskonnon opetuksen vaihtoehdosta ja vastakkainasettelusta – puolin ja toisin. Niillä asenteilla hanke yhteisestä katsomusaineesta ei etene mihinkään suuntaan. Soisin sen kyllä etenevän.
Uskonnonopettajat on monesti koettu (tai leimattu) kirkon edustajiksi nuorten maailmassa – vaikka kirkon tuki lienee useimmiten ollut aika olematonta. Yksinäisiä asiallisia puurtajia! Asiantuntevaa opetustyötä.
Maailmankatsomus -sanan sijaan olin aikoinaan puhunut nuorista ja nuorten elämästä nimenomaan elämänkatsomuksen näkökulmasta. Nyttemmin olen siirtynyt enemmänkin elämänfilosofian suuntaan ja omakohtaiseen, levollisesti hengittävään uskonkokemukseen, jossa silmät pysyvät kuitenkin ympäristöön nähden auki.
Mitenkään en aluksi tähtäillyt pyhäinpäivän aattoon tämän blogin aatoksiani. Mutta pyhäinpäivän evankeliumi kyllä puhuttelee väkevästi. Kun siis ajattelen, keitä Jeesus sanoo autuaiksi Matteuksen evankeliumin mukaan niin siinä katsomukset kyllä saavat kyytiä! Suuntaan jos toiseenkin.
Katsomukset ja uskonnot ovat haastava aihe. Keskusteluun tuntuu aina liittyvän jollain tavalla toisen suostuttelu omalle kannalle. Luulo näkyy jopa tieteen piirissä. Harva tuntuu hyväksyvän sen näkökannan, että teologinen tiedekunta tai teologinen tutkimus ei ole sitoutunut mihinkään uskontoon tai uskoon. Ei edes Helsingissä. Ei edes kristinuskoon.
Tiedettä ja kriittisyyttä tarvitaan. Tiede ei kuitenkaan kerro, onko minulla syitä uskoa Jumalaan vai ei. Elämä sen sijaan kertoo. Tiedettä tarvitaan kipeästi nykyisen huuhaa- kulttuurin aikakaudella myös uskon sisällön ja uskonnollisten yhteisöjen asioiden selvittelyssä. Ja uskoa Jumalaan sitäkin kipeämmin. Erityisesti pyhäinpäivän aikaan.
Hengittelevä Raamattu
Kun hakkaat metsän aukoksi voit istuttaa tilalle haluamasi taimikon. Yhtä lajia. Monimuotoisuus vai avohakkuu? Metsänhoidon kysymykset ovat myös mielemme kysymyksiä - samalla tavoin kuin suhtautuminen Raamattuun.
”Nykyisen raamattukeskustelun polttopiste on etiikassa: mikä Raamatussa on eettisesti sitovaa ja mikä ei.” (Niko Huttunen, Analyysi, Kotimaa 29.10.2021). Piispathan julkaisivat äskettäin puheenvuoron raamatuntulkinnasta. Vielä jos tuohon Niko Huttusen otsikkoonsa tiivistämään kysymykseen vastattaisiin niin hyvä olisi. (Piispainkirje. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen puheenvuoro 2021. Julkaistu 27.10.2021). Olisipa meillä edes auttava yksimielisyys siitä, mitä nyt tarkoitamme kristittyjen kesken etiikalla ja mitä opilla. Siis löytää pienin yhteinen nimittäjä ja pitää siitä yhdessä kiinni.
Monia vilpittömästi oikeaan pyrkiviä kristittyjä käy sääliksikin. Tahdotaanko Suomeen oikeasti raamatuntulkinnan varjolla äärioikeistolaisia poliitikkoja, ulkomailtakin? (HS 25.7.2021 ja 1.11.2021, Valtakunnan syyttäjä/Päivi Räsänen uutisointi). Ajattelen, että vastaus on varmastikin ei mutta emme Suomessa oikeastaan ymmärrä kuinka paljon Raamatun alle maailmalla ladotaankaan poliittista dynamiittia.
Kun kirjoitin Metsäkirkon polku -kirjaa lähdin liikkeelle omakohtaisista, parantavista kokemuksista. Ajattelin, että siinähän se koko lukemisen juju on – hengitellä Raamatun ilmaa ja tuntea itsensä vapaaksi ja raamatulliseksi. Takaraivoon oli kyllä jäänyt myös pettymys, josta en pitkään aikaan päässyt irti.
Tein kerran aloitteen kirkon raamattukäsityksen selvittämiseksi. Arkkipiispa Mäkinen totesi kirkolliskokouksen puhemiesneuvoston puolesta, ettei raamattukäsitystä koskeva aloite etene kirkolliskokouksen käsittelyyn: ”Se ei kuulu kirkolliskokouksen päätöksentekoalueeseen”. (Matti Perälän aloite yhteisen raamattukäsityksen puolesta torpattiin, K24 15.5.2018). Mille toimijalle raamattukäsitys sitten mahtanee kuulua, ellei Raamatun auktoriteetin pohjalta päätöksiä tekevälle kirkolle?
Sittemmin ymmärsin, ettei kirkon päätöksenteossa olekaan kysymys Raamatun arvovallasta vaan oikeassa olevista ryhmittymistä ja kirkkopoliittisista voimasuhteista (aika kitkerä kommentti, eikö?). Millainen olisi käsitys koko kirkkoa ohjaavasta Raamatusta - sellaisesta, joka hengittää?
Hengittelemistä ja vapautta ja raamatullisuutta on aika vähän – näin koen. Haen vertauskohtaa metsään. Kuusia kasvaa aukkojen uudistamisen kautta eteläisessä Suomessakin yhä enemmän. Kuusimetsän pahin tuholainen, kirjanpainajakuoriainen lisääntyy Suomessa uhkaavasti. Tuholainen lisääntyy yhtä jalkaa metsän yksipuolistamisen kanssa. Vertauskohta olisi siinä, että Raamatun aukottaminen ja uusiminen yhdenlaiseksi saa aikaan näivettymisen. Aukko ei ole koko metsä eikä tehokkaimmalta ja suoraviivaisimmalta näyttävä raamatuntulkinta ole koko kirkko.
Metsätiede on Suomessa korkeatasoista. Miten sitten uudistetaan metsien hoitaminen? Löytäisin kyllä tähänkin vertauskohtia kirkkoon ja teologiaan.
Valmistelen puheenvuoro Raamatun tulkinnasta yleisölle, joka ei ole kirkon tai hengellisyyden sisäpiiriä, tavallisia suomalaisia miehiä mukaan kutsuttuine puolisoineen. Voin heille kertoa, että selkeästi erilaisia Raamatun tulkitsemisen tapoja on ainakin kymmenen. Mikä niistä olisi oikea? Ehkä jokin sellainen, jossa olisi hyppysellinen niistä kaikista. Ja, että sellaista lukijaa ei ole olemassakaan, joka ei olisi jonkin tulkintatavan edustaja - vaikka hänkin toki toisin väittää. Ja, ettei kirkollamme käytännössä ole omaa ja yhteistä käsitystä. Vai?
Autofiktio: Mitä minä kerron minusta?
Mitä kuuluu? Vastaanko vain, että ”Kiitos hyvää”? Vastaanko niin, vaikkei kovin hyvää kuulusikaan. Vai ”Mitäpä tässä, ei kurjuutta kummempaa? Vai asetanko vastakysymyksen: ”Kuinka paljon sinulla on aikaa kuunnella?”
Kertominen on aina tarinaa. Kerron kuulumisiani sillä tavalla kuin minä kerron. Kerron niistä asioista, joista haluan kertoa – tai jotka jokin sisäinen pakko ajaa kertomaan. Jos kysymys osuu oikein kipeään hetkeen kerronta voi tulla itkunpyrskähdysten tai kiroilun höystämänä. Pyrskähdykset ja sadattelut voivat kyllä tulla myös metsässä vain hiljaa huokailevien puiden kuunnellessa Metsän puut kuulevat mitä minulle kuuluu. Tai järven laineet.
Soutava tyttö on Elina Perälän hiilipiirros.
”Miten kerron?” tai ”Mitä kerron?”. Kirjallisuuden puolella tunnetaan kaksi toisiaan lähellä olevaa käsitettä: Omaelämäkerta ja omaelämäkerrallinen romaani. Ne kuulostavat lähes samoilta mutta ovat kuitenkin kaksi eri asiaa. Omaelämäkerta – sen pitää olla totta. Juuri näin asiat ovat tapahtuneet minulle minun elämässäni.
Helppohan tämä on sanoa. Kuka osaa tai tahtoo kertoa vain totuuden omasta elämästään? Ja kenelle?
Autofiktiosta ja totuudesta
Mahdotonta ei ole, että tulee tavanneeksi ihmisen, joka sanoo, että ”puhun vain totuuden”. Tai että ”tämä on totta”. Omaa elämää ja omia kuulumisia kuvailtaessa totuus ei kuitenkaan ole aivan ongelmatonta. Jos tapahtumissa on ollut mukana muitakin ihmisiä, saattaisivat heidän kertomuksensa juuri samoista asioista olla paljonkin erilaisia.
Otan tähän mukaan sanan autofiktio. Se tarkoittaa, että kerron itsestäni (auto). Samalla autofiktio tarkoittaa sitä, että tarinani on fiktio eli se mitä kerron on kuvitelmaa, sepitettä. Sana on vieraskielinen ja outo. Asia sen sijaan lienee tuttu jokaiselle.
Tällä kohdin voi kuulla vastaväitteitä. ”Puhun vain totuuden.” No niinpä!
Omaelämäkerrallinen romaani vai omaelämäkerta
Viime aikoina olen tuumaillut omaelämänkerran ja omaelämäkerrallisen romaanin eroja. Omaelämäkertaa lukeva odottaa asioita, jotka ovat tapahtuneet kertojan elämässä juuri niin kuin hän sanoo. Omaelämäkerrallinen romaani on toisenlainen. Romaani sisältää kirjailijalla ja päähenkilöllä sekä identiteettisyyden että päähenkilön ja kirjailijan etäisyyden ja epäidentiteettisyyden. Kirjailija ja päähenkilö ovat yksi ja sama. Omaelämäkerrassa vinouttajana saattaa olla halu kuvailla asiat kauniimmin kuin ne ovat olleet. Romaanissa on toki sama ongelma. Itse ajattelen, että voi olla rehellisempää sanoa, että minustahan tämä kertoo mutta on kuitenkin kertomusta.
Omaeläkerrallinen romaani voi kyllä kuulostaa yhtä todenmukaiselta kuin omaelämäkerta. Ja saattaa olla jopa elämää paremmin kuvaileva kuin omaelämäkerta. Omaelämäkerta saattaa houkutella kertomaan vain hyviä ja itselle edullisia tapahtumia. Hiukan kauempaa katsoen ja etäisyyttä ottaen omaan itseen ja kunnianhimoon ja itsekeskeisyyteen – niin hiukan etäisyyttä ottaen ja ikään kuin toisesta kertoen saattaa todenmukaisuus olla sittenkin tarkempi kuin pelkässä omaelämäkerrassa.
Sadut kertovat siitä, millaisia me olemme – oikeasti
Käsityksemme totuudesta on luonnontieteen leimaama. Otan esimerkin. H.C. Andersenin sadut ovat tietenkin satuja. Niitä ei ole tapahtunut sellaisenaan missään historian tilanteessa kenellekään. Silti ne kertovat jotain, josta voimme sanoa, että juuri niinhän asiat ovat ihmisten elämässä.
Yksi tunnetuimpia on H.C.Andersenin satuja on ”Keisarin uudet vaatteet”. Räätälit tekevät keisarin omahyväisyydellä kelpo tilin. He sanovat keisarille tekevänsä niin hienot vaatteet, että vain älymystö voi ne nähdä. Tyhmät ja virkaansa pätemättömät eivät vaatteita voi nähdä. Keisari huomaa, ettei hän itsekään näe yllään mitään hienoja vaatteita. Keisari pitää kuitenkin visusti suunsa kiinni. Hän ei halua olla tyhmä tai virkaansa pätemätön. Alastoman keisarin oikean asioiden tilan paljastaa vasta lapsi, joka ei mene mukaan keisaria hännystelevien valheisiin.
Satu ei ole totta mutta voi kertoa totuuden meistä ihmisistä. Omaelämäkerrallinen romaanikaan ei sanasta sanaan ole totta mutta voi kertoa totuuden tekijästään – ehkä omaelämäkertaa tarkemmin. Sadut voivat kertoa sen, miltä ihmisyys meissä näkyy ja tuntuu.
Tarinoiden aika ei ole ohi mutta valheiden ajan soisi olevan ohi. Hyvä autofiktio on tarina muttei valhetta.
Lopuksi vielä ajatus luottamuksellisesta puheesta ja kuuntelemisesta. Siinähän ammattimaisessa mielessä on kysymys terapiasta tai sielunhoidosta.
Krokotiilimiehen terapiaa?
Mieleeni on jäänyt keskustelu Krokotiilimies -elokuvasta. Krokotiilimies kuuli New Yorkissa ensimmäisen kerran sanan psykiatri. Kumppani kertoi hänelle, että psykiatri on ihminen, jolle voin puhua luottamuksellisesti vaikeimmatkin asiat. Mick Dundeen eli krokotiilimiehen ilme kirkastui oivalluksesta. Ahaa. Meillä tuo on baarimikko. Kerrot hänelle asiasi ja hän välittää ne sitten koko kylälle.
No sitä ei psykiatri tai sairaanhoitaja tee. Eikä sielunhoitaja pappi.
Luottamuksellista kuulemista ja puhumista kaikki tarvitsemme. Ja arkijärkeä sen suhteen, että ketkä ihmiset ovat lähipiirimme luotettuja. Baarissakin voi toki puhua. Suureen ääneen ei ehkä kuitenkaan kannattaisi huudella kaikkein henkilökohtaisimpia asioita.
On myös niin, että autofiktio on hyvä renki mutta huono isäntä.
—
Autofiktio: Miten minä kerron minusta? Mitä minulle kuuluu? Vastaanko vain, että ”Kiitos hyvää”? Vastaanko niin, vaikkei kovin hyvää kuulusikaan. Vai ”Mitäpä tässä, ei kurjuutta kummempaa? Vai asetanko vastakysymyksen: ”Kuinka paljon sinulla on aikaa kuunnella?”
Kertominen on aina tarinaa. Autofiktio tarkoittaa, että kerron itsestäni (auto). Samalla autofiktio tarkoittaa sitä, että tarinani on fiktio eli se mitä kerron on kuvitelmaa, sepitettä. Sana on vieraskielinen ja outo. Asia sen sijaan lienee tuttu jokaiselle. Hyvä autofiktio on tarinaa itsestäni muttei valhetta.
https://www.lily.fi/blogit/autofiktio-miten-mina-kerron-minusta/autofiktio-mita-mina-kerron-minusta/
---
Hiljaisen viikon värit2. Pitkäperjantai. Punainen
Miksi alttaritaulu on kaunis, vaikka itse tapaus on ruma? Kerron asiasta käyttämällä apuna punaista väriä. Lähden liikkeelle Rääkkylän kappelin alttaritaulusta. Se on kirkoissa ja kappeleissa tavanomaisen yleinen aihe: ristiinnaulitseminen, pitkäperjantain aihe. Tuo taulu on esteettisesti kaunis, sopusointuinen, äärimmäisen levollinen, tasapainoinen. Miksi näin?
Tämä ei ole alttaritaulu vaan maalaukseni "Ihmiset ja risti"
Jos taiteilija olisi luonnostellut tapahtuman paikan päällä, siinä hetkessä, taulun täytyisi olla aivan toisenlainen. Tai jos nykyajan tapaan ristiinnaulitsemisen aikana olisi otettu video, se olisi kamalaa katsottavaa. Matteus (luku 27) kertoo, että ”Ohikulkijat pilkkasivat häntä”. ”Ylipapit yhtyivät hekin pilkkaan yhdessä lainopettajien ja vanhimpien kanssa.” Huutojen lisäksi on täytynyt kuulua ristinpuiden pystytyksen ja naulojen hakkaamiseen äänet. Tuskin noita töitä tekevätkään olivat ihan hiljaa. Pilkan lisäksi evankeliumit kuvailevat myös lyöntejä ja sylkemistä tuomitun päälle.
Ristiinnaulitseminen on historian tapahtuma. Se ei ole edes ainutlaatuinen. Saman kohtalon ovat kokeneet monet muutkin kuin Jeesus Nasaretilainen. Se on historian tapahtuma, paksut puut, naulat, tuomitun tuska, läheisten itku, sotilaiden karkeus. Miksi sitten historian tapahtumasta tällainen taulu?
Uskova kuten ristikin on kokonaan tässä maailmassa.
Tuo taulu on maalattu uskon näkökulmasta. Se on maalattu pääsiäisen jälkeen. Ristiinnaulitseminen on nähty kokonaan taivaan valossa, Jumalan valossa.
Pitkäperjantain mieli ei ole teloittamisen tavassa eikä toteutuksessa. Kaikki teloitetut ja ristiinnaulitut eivät ole Jeesuksia. Mutta yksi on.
Rippikoululuokan kaapin päällä on kaikki tarpeellinen.
Valitsin tähän punaisen värin. Se ei ole päivän liturginen väri – niin kuin ristiinnaulitseminenkaan ei ole uskomisen asian lopullinen ydin. Ajattelen, ettei pitkäperjantaita voi ymmärtää ilman Jumalan kolminaisuutta, Isä, Poika ja Pyhä Henki. Tässä on kysymys jostain muusta kuin vain historiasta.
Toki historiasta ja todellisuudesta meidän pitäisi uskossamme puhua enemmänkin. Onhan nykyajalle tyypillistä historiattomuuden ajatus, sen kieltäminen, mitä oikeasti on tapahtunut. Mielipiteillä ajetaan minkä tahansa historian tapahtuman yli. Jokainen uskoaan puolustanut tuntee tämän tilanteen. Tässä maailmassa ja historiassa tämäkin, Jeesuksen risti kuitenkin on pystytetty.
Punainen on veren väri. Sekin kuuluu historian tapahtumaan. Punainen on Pyhän Hengen ja tulen väri. Sieltä aukeaa ristin sanoma ja se, minkä läpi ristiä katsotaan. Olen kuvitellut – ja toki pelkästään omassa mielessäni elävöittänyt ja maalauksellistanut tapahtumia, mutta olen kuvitellut, että taivas on leiskunut punaisena – ennen kuin pimeni keskipäivän aikaan.
Näkemykseni pääsiäisaamusta
Usko ei ohita eikä mitätöi tämän maailman kärsimystä. Usko on vakaumusta siitä, ettei tämän maailman risti ole viimeinen sana.
Uskon asia on Kristus.
--
Hiljaisen viikon värit 2. Kiirastorstai. Musta.
Onko ehtoollinen aina virtuaalinen? Eikö olekin niin, että itse uskossa Kristus on läsnä. Pandemia ei pysty aiheuttamaan hengellistä eristystä. Palautan tässä mieliin Tuomo Mannermaan vuonna 1979 julkaiseman tutkimuksen: ”In ipsa fide Christus adest (Itse uskossa Kristus on läsnä).”
Mannermaa tutki luterilaisen ja ortodoksisen kristinuskonkäsityksen leikkauspistettä. Otsikko kuvailee hyvin asian ytimen. Laki ja rakkaus ovat voimassa maan päällä, Jumalan edessä ovat voimassa usko ja uskovan yhteys olla Kristuksessa.
Pandemia ei aiheuta ainakaan virtuaalista eikä spirituaalistakaan eli hengellistä eristäytymistä. Silti on hyvä antaa tilaa kysymykselle: Onko Kristus ehtoollisessa läsnä voimassaan ja hengessään ja/vai onko hän itse tosiasiallisesti läsnä leivässä ja viinissä?
Perinteiset kysymykset ovat erityisen ajankohtaisia nyt, kun toimimme virtuaalisuuden kyllästämässä maailmassa.
”Korona aika kuormittaa etenkin nuoria aikuisia.” (HS 31.3.2021). Sosiaalinen eristäytyminen ei kuitenkaan aiheuta virtuaalista eikä spirituaalistakaan eli hengellistä eristäytymistä. Fyysistä lähimmäisyyttä ja sen estymistä pandemia kyllä koskee – ja ehkäpä myös ymmärrystämme ehtoollisen reaalisesta olemuksesta. Itse tyydyn kysymään ja luottamaan siihen, että uskossa Kristus on läsnä, alttarin puolikaarella, yhdessä toisten kanssa ja joka tapauksessa virtuaalisestikin, sydämessä.
Valitsin tämän kiirastorstain väriksi mustan. Tässä taulussani on näkyvissä oikeastaan vain musta, jonka alta kamera paljastaa muita värejä. Niin on kiirastorstainkin laita.
On helppo ymmärtää, että ”ehtoollisessa muistamme Jeesuksen ristinkuolemaa”. Astetta vaikeampi on suostua siihen, että ehtoollisessa ” Kristus lahjoittaa itsensä meille”. Kiirastorstain evankeliumi on äärimmäisen hämmentävä. Jeesus sanoi: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini” (Mt 26:26).
…
Oheisessa podcastissa lähden liikkeelle Solifer -moposta ja Lappeen kirkon sivuparvesta. Käytän tässä blogissa ja puheessa lainauksia - hyvin vapaamuotoisesti - Riitta&Seppo A. Teinosen kirjasta ”Ajasta ylösnousemukseen”, kirkkomme Katekismuksesta sekä Kotimaisten kielten keskuksen virtuaalisuus sanan taustan selvityksestä ynnä Jari Jolkkosen tutkimusta ”Uskon ja rakkauden sakramentti”. Olen merkinnyt tämän päivän väriksi mustan. Tiedän, että kirkon perinteessä musta on varattu pitkäperjantaille. Musta on minulle kuitenkin kiirastorstain illan juhlallinen, harras ja voimakkaasti myös haikean surullinen ja yhteinen tunnelma. Podcastin pituus on noin 9 minuuttia.
--
Hiljaisen viikon värit 2. Keskiviikko. Vihreä.
Pilatuksessa on jotain tuttua. Hän oli altis hyväksymään kateuden, ei kuunnellut puolisoaan ja tekeytyi syyttömäksi. Kateus käynnisti Jeesuksen tuomion. ”Pilatus tiesi, että Jeesus oli pelkästä kateudesta jätetty hänen käsiinsä.” Eikö hän olisi voinut sanoa, ettei kateus nyt oikein riitä kuolemantuomion perusteeksi?
Olisi hyvä nyrkkeillä omantuntonsa kanssa
Entä olisivatko asiat menneet toisin, jos Pilatus olisi kuunnellut paremmin vaimoaan? Vaimohan lähetti miehelleen pyynnön: ”Älä tee mitään sille pyhälle miehelle.” Vastausta emme tiedä, koska vaihtoehtoisia todellisuuksia ei menneisyydessä ole. Keskiviikon evankeliumissa on kuitenkin pieneltä kuulostavia verukkeita ja sattumuksia. Ihan juohevasti ei sujunut oikeudenkäyttökään. Jeesus ei vastannut mitään. Nykyisin puolestaan luemme miltei päivittäin kommentteja siitä, että kielletään kaikki mahdolliset syyllistymiset yhtään mihinkään.
Nykyajan tapaan Pilatuskin taipui huutojen edessä. Kun meteli yhä paheni, hän otti vettä, pesi kätensä väkijoukon nähden ja sanoi: ”Minä olen syytön tämän miehen vereen. Tämä on teidän asianne.” No tavallaan.
Vihreä voi tässä olla siis ”kateudesta vihreä” - kuin Jeesuksen syyttäjät. Tai sitten se voisi olla toisella tavalla vihreää, eli elämää ja kasvua ja arkea kuten liturgisena värinä. Kateus aiheuttaa aina vahinkoa. Kateus sulkee itseltä monia sellaisia ovia, jotka voisivat johtaa elämään ja kasvuun.
Luulisimmeko elävämme nyt sivistyneemmässä ja kehittyneemmässä maailmassa? Sellaista sopisi toivoa. Kun kansa huutaa ristiinnaulitse niin se ei välttämättä tunne muuta kuin kiihkonsa ja yhteisen huudon. Ihmiset ovat vaihtuneet mutta alttius kiihotukselle on tallella. (Keskiviikon evankeliumi on Mt 27: 11-32).
Suuriin asioihin ja pieniinkin muutoksiin tarvitsemme harjoitusta. Podcastissa kerron yhden harjoituksen nuoruusvuosiltani, surullisen tarinan lapinkoira Bellasta, tuomiosta ja luopumisesta. Ja matkasta eteenpäin.
Hiljaisen viikon värit. Tiistai. Valkoinen
Pitäisikö kirkossa nyt puhua Aleksei Navalnyian kohtalosta, vai siitä, että USAn poliittisen toiminnan ydin on ollut ”valehtelua ja painostusta”, vai siitä, että Myanmarissa oli ”kauhun ja häpeän päivä”? (Ylen uutiset 29.3.2021). Vai siitä, että suurvalta ja Jeesus olivat vastakkain kauan sitten Jerusalemissa?
Tuo teema, yksilö, vastarinta ja maailmanvalta toistuu yhä uudelleen. Miksi Jeesuksen tutkinta ja tuomio ei sitten jäänyt vain osaksi paikallista maakuntahistoriaa? "Jeesuksen tapauksessa" kuvaan astuvat ihmisen kokemukset, muistot, tulkinnat ja se, mitä kutsumme hengelliseksi elämäksi. Kaikki ei jäänytkään vain muistojen joukkoon. Hiljainen viikko on aika syventyä näihin tulkintoihin ja elämää kantaviin voimiin.
Hiljaisen viikon väreissä siis mennään. Tänään värinä on valkoinen. Liikun värien maailmassa jokamiehen oikeuden tapaan ja poimin erilaisia ”marjoja” hiljaisen viikon vakkaan.
Valkoinen väri tuo minulle mieleen puhtautta ja iloa. Hiljaisen viikon tiistai paljastaa kuitenkin valkoisen nurjan puolen, sen puolen, että meillä ihmisillä on tekeytymisen halu. Matteus kertoo, että Jeesusta vastaan kutsuttiin esiin vääriä todistajia. Tuomitsijat tekeytyivät viattomiksi. Jeesus haluttiin tuomita. Kun oikeita syitä ei tuntunut löytyvän, lähdettiin etsimään ”väärää todistusta”.
Silloin kerran harjoitettiin Jerusalemissa ”mukaoikeutta”. Arvovaltaiset ihmiset muuttuvat alhaisiksi jopa oikeudenistunnossa:” He sylkivät nyt Jeesusta kasvoihin ja löivät häntä.” (Mt 26:67).
Hiljaiseen viikkoon samaistuminen on sitä, että tunnemme elämän karkeuden mutta ymmärrämme, että nämä vääryydet eivät ole viimeisiä eivätkä lopullisia. Valkoinen ei ole se valkoinen, jonka puemme itse päällemme tekeytyäksemme joksikin muuksi, toisenlaiseksi. Valkoinen on se valkoinen, jossa Jumala katsoo meitä rakkautensa läpi.
Lopulta: Puhe rististä on Jumalan voima.” (1. Kor. 1:18)
…
Tästä on jo hiukkasen aikaa, kun tein Hiljaisen viikon värit ykkösen. Käsikirjoitukseni puheenvuorot toteutti tuolloin näyttelijä Pentti Siimes. Meditatiiviset melodiat lauloi Eini Annukka Perälä. Pisarat näytettiin tuolloin TV 1:ssä 2.-6.4.2007 ja ne uusittiin hiljaisella viikolla 2008. Tämä sarja on nyt sitten hiljaisen viikon hiljaista puhetta, Yhdeksän minuuttia rauhaa hengitellä. Kuuntelepa!
--
Hiljaisen viikon värit 2. Maanantai. Sininen.
Olen läpi elämän ajatellut, etten halua matkia ketään. Etsin oman tieni. Olen ollut tavoitteeni kanssa sekä oikeassa että väärässä. Hiljaisen viikon maanantai antaa mietittävää.
Kirkoissa luetaan Matteuksen evankeliumia Jeesuksesta ja hän seuraajistaan. Paikka on Getsemane, öinen puutarha, puisto. Aikuiset miehet ovat aika varmoja suhteestaan Jeesukseen ja valmiudestaan seurata häntä, kuten Pietari: ”Minä en ikinä sinua kiellä.” Tilanne päätyi kuitenkin raavaan miehen surkeaan itkuun. Pietarin sanonnasta on tullut lentävä lause: En tunne koko miestä sanoi Pietari Jeesuksesta. Mikä lupaus! Mikä pettymys!
Miten siis ajatella sitä asiaa, että olisin uskovainen ja siis uskollinen Jeesukselle. Onko Getsemane kuva kirkosta nyt? ”Kaikki opetuslapset jättivät hänet ja pakenivat.” Olivatko he ajatelleet toimivansa niin? Oliko se heidän itseymmärrystään Jeesuksen seuraajina? Ei todellakaan. Ollaanko nyt varmempia ja vakaampia? Ei todellakaan!
Olisiko kuitenkin sinisen rehellistä myöntää, ettemme ole ihan niin varmoja kuin mitä muut meistä, uskosta tai uskovaisista luulevat? Eikö uskomisen todellisuus ole paljon moniulotteisempi ja kirjavampi kuin uskon puolustajat kuvittelevat? Tai – millaisia kuvia piirtävätkään uskon ja uskovien vastustajat. Ne vasta ihannekuvia ovatkin!
Voiko olla olemassa irtokristitty? Tuskinpa. Voisiko olla vakuumipakattu uskovainen, aina tuore eikä koskaan käytössä? Uskon puolustus, apologia ei toimi, kun emme ole oikein missään paikassa.
Luin äskettäin Orhan Pamukin romaanin Lumi. Jäin miettimään tällaista kohtaa: ”Uskot heidän Jumalaansa vasta sitten kun syöt mitä hekin syövät, elät heidän kanssaan ja naurat ja suutut sille mille hekin.” (s. 257).
Yksinäisyys antaa tilaa ajatella mutta luo samalla oman oikeassa olemisen kuplan. Ihan niin kuin tiivis samamielisten ryhmäkin.
Getsemanen yö voi kertoa väsymyksestä. Se voi kertoa myös silmien ummistamisesta silloin, kun maailma ja usko ja Jeesuksen seuraaminenkin muuttuvat käsittämättömiksi.
Siksipä Hiljaisen viikon maanantai asettaa kohti käyvän kysymyksen – mitäpä muusta mutta olenko Jeesuksen puolella.
…
Taustaksi. Tänään alkavan podcast -sarjan perässä on numero 2. Tästä on jo hiukkasen aikaa, kun tein Hiljaisen viikon värit ykkösen. Käsikirjoitukseni puheenvuorot toteutti tuolloin näyttelijä Pentti Siimes. Meditatiiviset melodiat lauloi Eini Annukka Perälä. Pisarat näytettiin tuolloin TV 1:ssä 2.-6.4.2007 ja ne uusittiin hiljaisella viikolla 2008. Mutta tällä kertaa siis rauhallista puhetta.
--
Tuiskun jälkeen
08.02.2020 10:12 -
Matti Perälä - K24. Luettu 14.5.2020 mennessä 1027 kertaa
Olemme aika tottumattomia ajattelemaan uskon ja kulttuurin saumaa. Antti Tuiskun myötä ajatteluun on hyvä syy. Helsingin Sanomien levyarvostelussaan Oskari Onninen viittaa 7.2.2020 artistin elämänkerran lausumaan: ”Saattoi vetää överiksi ja silti osua helppoihin maaleihin.” Kohun aiheuttaminen on helppo maali.
Toivottavasti tämä levynjulkaisun kohu saa meidät kuitenkin selvittelemään elämänfilosofiaamme. Tämänpuoleisuuden kulttuuria on Onnisen levyarvosteluunsa liittämä sitaatti: ”Jeesus kierisi haudassaan, jos näkisi, miten vastenmielistä moralismia hänen nimissään harjoitetaan.”
Sitaatissa pistää silmiin ainakin pari seikkaa. Uskoamme ei olisi, jos Jeesus kieriskelisi haudassaan. Ja toiseksi: ainakaan itse en epäile, etteikö Vapahtajani näkisi. Levyarvostelija puhuu myös evankelis- luterilaisen kirkon sisällissodasta. Eipä mairittele meitä kirkon kristittyjä eikä ole myöskään väärä todistus. Vastenmielisyyteenkin Jeesuksen nimen varjossa on aihetta. Moraalin ja moralismin raja on jo pitkään ollut häilyvä osa julkista ja kirkollista keskustelua – siinä niin Antti Tuisku kuin Oskari Onninenkin osuvat oikeaan.
Oskari Onninen viittaa Antti Tuiskun Valittu kansa -albumin olevan jatkoa Hannu Salaman, Timo K. Mukan ja Harro Koskisen aiheuttamiin jumalanpilkkakohuihin. Olen hiukan varovaisempi. Aika, kulttuuri ja artistit muuttuvat. Antti Tuisku itse on viitannut myös Madonnaan. En pidä tätäkään yhteyttä itsestään selvänä. Antti Tuisku oli vielä taapero, kun Madonna oli Queen of Pop, popin kuningatar 1980 -luvulla.
Uskon ja kulttuurin suhteesta toki oli Madonnankin suosiossa osaltaan kysymys. Siis panostamisesta siihen, ettemme oikein osaa nähdä, mikä on kulttuuria ja mikä on uskoa. Siksi olemme herkkiä niin ylireagoimaan kuin ostamaankin. Ylireagointi ja ostaminen kuuluvat samaan pakettiin. 
Elämänfilosofia on sitä, mihin käytännössä uskomme ja minkä mukaan toimimme. Mitään uskon vakuumipakkausta ei ole olemassakaan. Kysymys on siitä, että tiedostaisimme paremmin ytimiä. Esimerkiksi sen, kuka meidät oikeasti pelastaa. Pelastuksessa tuskin on kysymys ajatteluun taipumattomasta auktoriteettiuskosta - sen paremmin kuin Antti Tuiskustakaan. Sydämen luottamuksesta Jeesukseen kyllä ja päivittäisestä rukouksesta Jumalan puoleen. Näihinkin voi havahtua.
-
Herra Nakatan seuraaja
Herra Nakata sanoi olevansa sisältä täysin tyhjä. Silti rekkamies jätti työnsi ja lähti seuraamaan häntä. - Eikö asioiden pitäisi olla aivan toisin? Eikö Herra Nakatalla olisi pitänyt olla selvä visio, strategia ja oppi siitä, mitä tehdään ja miksi? Tekemistä rekkamies kyllä sai, missään ei vain tuntunut olevan mitään järkeä.
Lukemassani romaanissa ei puhuta Jeesuksen seuraamisesta. Asetelmassa on kuitenkin jotain raamatullisen tuttua. Nuori, kolmekymppinen rekkamies oli työnsä uuvuttama. Hän lähti Nakatan matkaan kesken kaiken, suoraan työnsä äärestä.
Käännetäänpä ajatus nyt sitten Jeesuksen seuraamiseen. Pitäisikö kanssakulkijoiden eteen piirtää selkeä kuva: tätä Jeesuksen seuraaminen tarkoittaa? Ota tai jätä! Ala jo tulla! Voisinko omilla sanoillani ja omilla näkemyksilläni houkutella lähimmäiseni tarttumaan Raamattuun ja liittymään Jeesuksen seuraajiin? Ehkäpä niinkin. Herra Nakatan romaanihahmo oli kuitenkin toisenlainen.
Millaisina näen Jeesuksen seuraajat?
Rekkamies tunsi, että hän mahtui hyvin ”sisältä tyhjän” miehen matkaan – Herra Nakata oli sekä omalaatuisen kiehtova että tilaa antava. Millaisina omalla taipaleellani olen nähnyt Jeesuksen seuraajan kengät ja mikä niissä on kiehtonut? Katsotaanpa vielä rekkamieheen. Hänellä oli hyvä ja nöyrä sydän. Hän halusi auttaa. Auttaessaan rekkamies koki muutakin. Hän koki uuden tilan avautuneen sisälleen. Tuo tila auttoi hänet johonkin sellaiseen, jota hän ei tuntunut osanneen edes kuvitella.
Herra Nakatan vaiheita lukiessa mieleeni palautui hyvä kokemus. Muistan yhä, mikä teki Jeesuksesta minulle ainutlaatuisen kaikkiin muihin ihmisiin verrattuna. Jeesuksen sanat ja teot olivat evankeliumien mukaan ehdottomasti yhtä. Kun hän sanoi jotain, se toteutui saman tien. Tuo Jeesus ei siltäkään osin ollut tästä maailmasta, vaikka täällä vaelsikin. Kokemukseni aikaan olin nuori ja minuun vaikutti kaipuu aitoon ja toteen – siis kaipuu, joka nuorilla on aina ollut ja on yhä edelleen.
Romaanin henkilö, rekkamies, päätti olla siellä missä Herra Nakatakin oli. Herra Nakatan palveleminen oli hänen seuraamistaan, minne ikinä hän menikin. Etsimättä tulee mieleen rinnastus Jeesuksen sanoista seuraajilleen, että he ”olisivat kanssani siellä missä minä olen” (Jh 12:26¸17:24).
(Elina Perälän hiilipiirros 2019)
PS. 1. Mietteet syntyivät lukiessani Haruki Murakamin romaania ”Kafka rannalla”. Yksi kirjan henkilöistä sanoo, että maailma on metafora. Metafora tarkoittaa, että sana tai lause viittaa muuhun kuin tavanomaiseen merkitykseensä. Metaforan maailmassa tuonpuoleinenkin on läsnä, vaikka ehkä tavalla, jota emme ymmärrä.
PS.2. Voisimmeko me kristityt olla uskovia, joiden vierellä on helppo hengittää? Niin helppo, että tekee mieli lähteä Jeesuksen matkaan.
PS.3. Ollakseen raamatullinen on kristityn hyvä uskaltaa ajatella paljon. Ja rukoilla vielä enemmän.
-
Kirkko on kuin kympin tyttö
18.09.2019 09:31 -
Matti Perälä - Luettu 1065 kertaa/14.5.2020
Tunnettu muusikko työntää lehdet saunan uunin sytykkeiksi. Vain oman herätysliikkeen lehti jää luettavaksi. Loistavalta muusikolta loistava kuva ajan hengen mukaisesti toimivasta kirkostamme! Kirkko on kuin kympin tyttö. Asiat on tehty säntillisen tarkasti. Ne sanotaan kieliopillisesti oikein ja kirjaimellisen suoraan.
Kalliolle kasvanut puu kaatuu helposti
Ulkopuolelta en voi arvostella. En ole kirkon ulkopuolella, vaikka vähän koditon olenkin. Huomaan kuitenkin, että muutos on alkamassa. On olemassa pieniä ituja ytimen suuntaan. Aletaan hoksata, ettei hyvin ja huolella tehdyistä kastekaavoista ole hyötyä, jos nuoret ihmiset eivät piittaa kasteesta. Heidän mukaansa vauva päättää asioistaan tietenkin itse.
Saunan uunia sytyttelevä kirkon tunnetuimpiin kuuluva muusikko ja ajan henkeä toteuttava lapsen vanhempi ovat aikamme kuvia.
En ole Pekka Simojoen kanssa saman kiukaan puita sytyttelemässä mutta opettelen kyllä ahkerasti hänen laulujensa sointuja. Toinenkin trendihenkilö tulee tässä mieleen. Joskus olen tehnyt jengityötä Paavalin -Hermannin alueella. En kuitenkaan ole varma, onko Kari Kanalan jalkapallo- tai treffikirkko juuri nyt oikea oivallus. Vaikka toki, onhan se nyt kuitenkin hyvä, että joku yrittää puhkoa kupliamme. Laulu, musiikki, urheilu, näyttämö- ja kuvataide ovat muutosvälineitä myös kirkossamme.
Ehkäpä tarvitsemme kirkkolaivan rinnalle paljon pieni kaarnaveneitä!
Eivät välineet tietenkään ole sanoma. Kysymys on pontimesta. Tähtäimessä eivät nyt tule olla huolellisuus eikä moitteeton kirjaimellisuus vaan henki, virike ja innostus.
Pappien osalta tiedekuntamme oppiaineiden eriytyneisyys on luonut pohjan uskon kokonaisnäkemyksen katoamiselle. Kympin tyttö on ahkera ja loistaa kursseilla muttei ymmärrä mistä tämä hukkaan joutumisen stressi johtuu. Kirkossammekin on valtavasti ahkeraa ja hyvää työtä mutta uskon oppi tulkitaan kummallisessa lauseiden ilmapiirissä.
Kirjoitan tässä aika yleisesti. Ymmärrän, ettei huoltani voi hoitaa mitenkään hallinnon eikä kirkkopolitiikan ehdoilla. Monilla tahoilla todetaan, että kirkkoamme näivettävät julkiset kiistat johtuvat erilaisista raamattunäkemyksistä. Samalla kertaa kuitenkin on niin, ettei kirkon raamattukäsitystä tunnu olevan olemassakaan eikä rohkeutta sen ottamiseen työn alle. Siinä joutuisi kirkkopoliittisesti ottamaan kentän haltuun. Kirkko joutuisi näyttämään näkemysten ja käsityksen välisen rajan. Jokaisella ihmisellä ja ryhmittymillä on toki oikeus omiin näkemyksiin ja niiden julkituomiseen. Näkemysten esittäjillä pitää kuitenkin olla sanomisissaan ymmärrys, että ne ovat omia näkemyksiä.
Seisoin Joensuun kirkon sakastissa. Näillä eväillä!
Viisaampaa kuin oman raamatturajallisuuden myöntäminen on nykyisin tyytyä omien kuplien sisäiseen suoraselkäisyyteen. Paavalin pappi tuo kupliin oman pikantin mausteensa.
Joskus ajattelen, että mausteita pitäisi karsia ja keskittyä olennaiseen. Nyt sitten ajattelen, että antaa tulla vain lisää mausteita. Kunhan muistamme, että ne ovat mausteita.
PS: Pari taustamietettä
- Omassa raamatunluvussa on menossa 3. Mooseksen kirja. Nykyisen tiedon valossa ymmärrän, ettei ole oikein toimia kuten Pyhä kirja opettaa. Esimerkiksi spitaalin eli lepratartunnan saanut ei tule papin hoidettavaksi vaan kuuluu terveyden huollon toimialaan. Yksi pahimpia esteitä taudin hoitamiseksi ovat sosiaaliset tabut, joiden mukaan sairastuneet ovat saastuneita, epäpuhtaita – eli juuri sellaisia kuin esimerkiksi 3. Mooseksen kirjan luku 13 heidät kuvailee. Raamatun ihmiskäsityksen ja nykyajan lääketieteen ihmiskäsityksen ainoa ero ei kuitenkaan ole vain tässä. Onko Raamatun ajan ihmiskäsitys kaikilta osiltaan juuri Raamatun ajan ihmiskäsitystä?
- Näitä kahta raamatunkohtaa tätä kirjoittaessa tuumailin. ”Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut.” (Matt. 5:18). Uuden liiton kirkkaus on siinä, ettei Jumala kirjoita kivitauluihin vaan ihmissydämiin. Niin ”hän on myös tehnyt meidät kykeneviksi palvelemaan uutta liittoa, jota ei hallitse kirjain vaan Henki. Kirjain näet tuo kuoleman, mutta Henki tekee eläväksi”. (2. Kor. 3).
-
Kotimaa24
Kenties nöyrä suhteessa Jumalaan
Maailmankaikkeuden antamat käytösohjeet?
Kirjassaan ”21 oppituntia maailman tilasta” Yuval Noah Harari kirjoittaa: ”Kaikista nöyryyden muodoista kenties tärkein on olla nöyrä suhteessa Jumalaan.” Uskossa Jumalaan on Hararin mukaan kysymys maailmankaikkeuden mittakaavasta. Maailmankaikkeuden Jumalan vastapainona ovat sitten uskovien näkemykset, joiden mukaan Jumalalla on yksityiskohtaista sanottavaa ruoasta, muodista, seksistä ja politiikasta. (s. 211). Kommentti antaa hyvän virikkeen pohtia Raamatun mittakaavaa.
- Raamatun tulkinnassa riittää nyrkkeiltävää -
Raamatun tulkinnan vaikeudet tiivistyvät yksinkertaiseen kysymykseen: Jos Raamatussa lukee näin niin miksei se sitten ole näin? Jos tämä vielä kaiken lisäksi on Pyhä kirja?
Jatkan maailmankaikkeuden ja käytösohjeiden mittakaavasta mutta kerron ensin vertauskuvan siitä, missä arvelen meidän juoksevan kirkkomme taipaleella juuri nyt. Me näytämme luulevan, että juoksemme kartalla. Tosiasiassa kukaan ei voi juosta kartalla. Voimme juosta vain maastossa. Moni tuntuu myös ajattelevan, että kirkolla on tai pitäisi olla tai ainakin meidän liikkeellämme on selkeä kompassisuunta. Kukaan ei kuitenkaan kulje suoraan kompassin osoittamassa suunnassa. Maastossa on kiviä, puita, jyrkänteitä, järviä ja soita, joista ei pääse läpi. Suoraa suuntaa ei maastossa ole kulkijalle olemassakaan.
Monet kuitenkin näyttävät ajattelevan, että juuri he kulkevat suorassa suunnassa tai peräti kipaisevat karttaa pitkin maaliin. Suunnistus on tietenkin vain vertauskuva omista kuplistamme, joiden sisällä niin minä kuin muutkin elämme. ”Kaikista nöyryyden muodoista kenties tärkein on olla nöyrä suhteessa Jumalaan.”
Onko meillä uskon ilmaa hengitettäväksi Raamatusta? Vapaana ja ilolla?
Vastaus kysymykseen Raamatusta sanatarkkana käsikirjana on tärkeä. Ihmisen ohjaaminen on toisenlaista kuin vaikkapa pesukoneen tai moottorisahan käsikirjan ohjeiden noudattaminen. Toki ihmisessä on käsikirjamaisia piirteitä luonnontieteellisillä alueilla. Minäkin mittaan säännöllisesti fysiikkani arvoja ja saan ohjeita. Raamatussa sen sijaan on ihmisen ohjaamiseksi runsaasti kertomuksia, historiaa, lauluja, sananlaskuja, ennustuksia, kirjeitä ja evankeliumien kertomukset Jeesuksen merkityksestä ja tehtävästä.
Ihmiset eivät nyt janoa yksityiskohtaisia sääntöjä vaan rohkeutta kohdata maailmanlaajuisten kriisien luoma lopunajan ahdistus. Koska maailma on monimutkainen kelpaavat laastariksi toki hyvin yksinkertaiset käytösohjeet. Kirkkomme järjestötkin näyttävät sokeasti luottavan tämän tarpeen kantovoimaan. Nyt on kuitenkin kysymys siitä, onko meillä vielä ilmaa, josta hengittää sisään ikuisuuden lempeä kosketus. Raamatun ihmiset ovat eläneet omaa aikaansa ja siinä maastossa kohdanneet Jumalan läsnäolon. Eivät nuo yksityiskohdat kuitenkaan tee Raamatusta varteenotettavaa Pyhää kirjaa nyt toistettavina sanatarkkoina ohjeina missään asiassa.
Hätkähdin sen verran Hararin huomiota, että kirjoitan tähän vielä kokemukseni Raamatun lukemisesta. Pidän Pyhää kirjaa tietokoneen näppäinten lähellä. Epämääräisesti ajattelen, että Raamatun päällä ei saa olla muita kirjoja tai vihkoja. Raamattu on jotain toisenlaista kuin muut kirjat, se on selittämättömällä tavalla minulle totta, vaikka suurin osa siitä asiallisesti ja sanatarkasti ottaen on käsittämätöntä, ristiriitaista, selvästi historian havinaa. Silti Raamattu on kirja, jossa ja jonka kautta välittyy henki, inspiraatio.
- Urheiluväen kirkkopyhässä Kiteen kirkossa aiheena ovat Raamattu, urheilu ja ajan ilmiöt
Kun luen Raamattua, koen hengittäväni ikuisuuden ilmaa. Uskoni on lähempänä hengittämistä kuin järkeilemistä. Hengittäminen on henkilökohtaista ja kirkon päätöksenteko on kirkon päätöksentekoa ja muut heilumiset ovat muita heilumisia.
Kehotus olla nöyrä suhteessa Jumalaan tulee kirkon ulkopuolelta. Se on kuitenkin varteenotettava huomio. Jumala tuskin on niin pieni kuin meidän kirkollisista toimistamme voisi ymmärtää.
Aiheesta lisää Podcastina SoundCloudin sivuilla. https://soundcloud.com/user-941307355
Omilla sivuillani www.mattiperala.fi kohdassa Podcast on myös toimiva linkki.
